Liikkumattomuus on tällä hetkellä ehkä suurin kansakunnan terveyttä uhkaava asia. Liikkumattomuus lisää sosiaali- ja terveysministeriön mukaan monia kansansairauksia ja kansantalouden kustannuksia. Liikunta on tärkeää ihmisten fyysiselle, psyykkiselle ja sosiaaliselle hyvinvoinnille sekä terveelliselle ja turvalliselle kasvulle ja kehitykselle. Liikuntaan ja fyysisesti aktiiviseen elämäntapaan voi yhteiskunnan toimesta kannustaa monin tavoin, mutta niin kuin monien muidenkin kansan toimintamallien muuttamisessa, on koululla tässä oma roolinsa.
Liikunta on tutkimuksen mukaan (Tiainen, 2009) oppilaiden keskuudessa suosittua, mutta ministeriön mukaan koululiikunnan ulkopuolella liikunnan harrastaminen on liian vähäistä. Koko kansan liikunnallista aktiivisuutta leimaa polarisoituminen. Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan (Muutosta liikkeellä, 2014) niiden, jotka harrastavat liikuntaa paljon, jälkeläisetkin harrastavat sitä paljon tai riittävästi. Matalammin koulutetut ja alhaisimpaan tuloluokkaan kuuluvat ihmiset eivät liiku riittävästi kuten eivät heidän lapsensakaan. Tiaisen mukaan koululiikunnasta nauttivat eniten urheilulliset lapset, kun ministeriön raportin perusteella koululiikunnan tulisi tulisi aktivoida juuri niitä vähän liikkuva lapsia, koska liikunnallista mallia ei välttämättä ole saatavilla kotoa.
Koululiikuntaa onkin aika uudistaa. Liikunnan opetusta tulisi muuttaa kilpailuhenkisestä suorittamisesta liikunnallisen motivaation kasvattamiseen. Myös sukupuolen perusteella jaotelluista ryhmistä tulee luopua, sillä niitä ylläpitämällä liikunta erotetaan erilliseksi osaksi arkea ja samalla tullaan korostaneeksi liikunnan harrastajan fyysisiä ominaisuuksia liikunnan ilon ja hyötyjen sijaan. Suomalaisessa yhteiskunnassa olemme tottuneet elämään, oppimaan, ja työskentelemään ryhmissä, joissa on molempia sukupuolia.
Fyysisten eroavaisuuksien korostaminen liikuntaryhmien jaossa ei ole tarpeellista, jos opetuksen keskiössä on motivaation kasvattaminen, oppijan liikunnallisista lähtökohdista huolimatta. Erot fyysisissä ominaisuuksissa ja vahvuuksissa voivat olla suurempia saman sukupuolen sisällä kuin eri sukupuolta olevien yksilöiden välillä. On olemassa kilpailuhenkisiä, nopeita ja vahvoja tyttöjä, kuten myös herkkiä, rauhallisista, yksilölajeista enemmän pitäviä poikia. Ja kaikkea näiden väliltä.
Fyysisiin ominaisuuksiin liittyen on myös perusteltu sukupuoleen perustuvaa jakoa sillä, että tytöt jäävät poikien jalkoihin. Jos liikunnan opetuksessa tähtäimenä on motivoiva yhdessä liikkuminen, ei kenenkään, fyysisesti heikomman tytön tai pojan, tulisi pelätä tulevansa satutetuksi. Tällainen tunne liitettynä kilpailukeskeisyyden aiheuttamaan stressiin voi hyvinkin olla syy monien karmeisiin kokemuksiin koululiikunnasta. Sellaiset tunteet voivat viedä liikunnan harrastamisesta ilon pitkäksikin aikaa.
Tästä asiasta keskusteltaessa esille nousee usein myytti tyttöjen ja poikien erilaisista lajimieltymyksistä. Itse en ainakaan usko, että olisi olemassa jotenkin sisäänrakennettuna tyttöjen ja poikien erillisiä lajimieltymyksiä, vaan nähdäkseni lajimieltymykset ovat pitkälti yksilöllisiä, sukupuolesta riippumattomia. Koulun ei tulisi opettaa lapsille, että vain tietyt lajit ovat sopivia jommalle kummalle sukupuolelle. Itse olisin mieluummin ollut pelaamassa jalkapalloa kuin venyttelemässä kentän laidalla. Käsittämätöntä on se, että vielä tänäkin päivänä monissa kouluissa talvisilla säillä tytöt sitovat valkoisten luistinten nauhat ja hyppäävät kentälle harjoittelemaan piruetteja, kun kentän toisessa päässä pojat hokkareillaan ryhtyvät pelaamaan jääkiekkoa. Emme kai oikeasti halua kasvattaa lapsiamme tällaisiin tyttömäisiin ja poikamaisiin stereotypioihin ja rajoittaviin muotteihin?
Jos luovumme suorituskeskeisestä liikunnanopetuksesta ja keskiössä on liikkumisen ilo, jonkun mielessä voi herätä huoli, että sitten syntyy huippu-urheilijoita? Edelleen koululiikunnasta toivottavasti mahdollisimman moni saisi kipinän alkaa harrastamaan jotain tiettyä lajia ammattimaisesti tai muuten vain omalla ajallaan. Ammattimaista harjoitusta urheilulajeissa tarjoavat liikuntaseurat, joita myös julkisesti tuetaan ja tulee jatkossakin tukea. Lähtökohtana liikunnan opetuksessa tulisi kuitenkin olla ammattiurheilijoiden kasvattamisen sijaan sen pasiivisimmankin liikkujan kannustaminen liikkumaan. Ilon kautta urheilijoiden alkuja voi syntyä siinä sivussa nykyistä enemmänkin!
Liikuntatunneilla tulisikin pyrkiä tarjoamaan oppilaille mahdollisuuksia tutustua mahdollisimman erilaisiin lajeihin, tapoihin liikkua ja pitää huolta fyysisestä kunnosta. Jos liikuntatunneilla tarvitsee jakaa luokka osiin, eikö olisi motivoivampaa jakaa ryhmä esimerkiksi henkilökohtaisten mieltymysten ja kiinnostuksen kohteiden perusteella?
Liikunnan sisältöjen muuttaminen vaatisi ohjeistusta Opetushallitukselta ja muutosta opetussuunnitelmiin. Sukupuolen perusteella tehtävästä erottelusta voi kuitenkin kunta päättää itse jo nyt. Lainsäädännössä ei ole esteitä liikuntaryhmien yhdistämiselle. Jätin aiheesta valtuustoaloitteen Oulun kaupunginvaltuuston kokouksessa. Siitä uutisoi muun muassa sanomalehti Kaleva <a href=”http://www.kaleva.fi/uutiset/oulu/vihreiden-pitko-esittaa-yhteisia-koululiikuntatunteja-tytoille-ja-pojille/687876/”>verkkosivuillaan</a>.
Toivottavasti Oulu ottaisi askeleen kohti liikunnan iloa tähtäävää liikunnanopetusta!