Kuntaliitoksia suunniteltaessa tavoitteena on yleensä palveluiden vahvistuminen ja kuntien välisen epäterveen kilpailun vähentäminen. Kun samaa työssäkäyntialuetta olevat kunnat muodostavat yhden kunnan, voidaan yhdyskuntarakennetta kehittää kokonaistaloudellisesti, ilman epäedulliseen kaupunkirakenteeseen johtavaa tonttikilpailua.
Yllätyksekseni tämä kilpailu ei kadonnutkaan, vaikka viiden kunnan muodostama uusi Oulu aloitti toimintansa vuonna 2013. Kilpailu siirtyi kaupungin sisälle, vanhoista kuntarajoista yhä tiukasti kiinni pitäen.
Vaikka tontteja ohjataankin valtuustokauden alussa tehdyn linjauksen mukaisesti osittain vääriin paikkoihin kysynnän näkökulmasta, perustuu tonttituotanto erittäin toimivaksi koettuun, ja asumisen hinnan alhaisena pitävään periaatteeseen, missä kaupunki hankkii omistukseensa raakamaata ja kaavoittaa sen asuintonteiksi.
Tämän suunnitelmallisuuteen perustuvan maapolitiikan vastaisesti Oulun valtuustossa on ruvettu puuhaamaan nyt epävirallista sopimusta, jolla pyritään vapauttamaan myös yksityisten maiden rakentamista. Halutaan lisätä hajarakentamista luopumalla mm. Oulussa käytössä olleesta emätilatarkastelusta, jolla on pyritty kylien kestävään täydennysrakentamiseen.
Maanomistajien tarpeista lähtevä suhmurointi on itsekkyyden huipentuma, joka ei millään tavalla palvele kuntalaisten etua. Se lisää kustannuksia, vaikeuttaa palveluiden järjestämistä ja nostaa pahimmillaan asumisen hintaa.
Kuntaliitos ei siis tuonutkaan, ainakaan tällä vaalikaudella, kaupungistumisen hyödyntämisestä koituvaa kasaantumisetua ja yhdyskuntarakenteen taloudellistamisesta. Sen sijaan kuntaliitos toi mukanaan maanomistajien painavan äänen, jonka ollaan nyt antamassa ohjata koko kaupunkiseudun tulevaisuutta piirtävää maankäyttöpolitiikkaa.
Talutushihnan päässä kipittävät Keskusta, Kokoomus ja Perussuomalaiset eivät ole kiinnostuneet vaikutuksista, asiantuntijoista tai hyvästä hallintotavasta, seuraten maan hallituksen esimerkkiä.
Teksi on julkaistu Oulu-lehden Oululaisten asialla -kolumnipalstalla 2.3.2016