Aalistunturin hakkuut on taas yksi häpeällinen luku Suomen metsänhoidon ja luontopolitiikan historiassa. Luontokadon pysäyttäminen vaatii sitä, että luonto asetetaan etusijalle nykyistä paremmin. Nuoret mielenosoittajat ovat leiriytyneet Aalistunturille ja meidän kaikkien suomalaisten päättäjien olisi syytä kuunnella heidän viestinsä, sillä luontokadossa on kyse aivan erityisesti heidän tulevaisuudestaan.
Aalistunturin esitetylle kansallispuistolle on hyvät perusteet. Vaikka Lapissa on paljon suojeltua metsää, läntisen Lapin alueella suojelua tarvitaan lisää. Länsi-Lapin alueella ei ole yhtään kansallispuistoa ja näin ollen Länsi-Lapin omaleimainen luonto ei ole kansallispuistoverkostossa edustettuna lainkaan. Vaikka itse Aalistunturi on suojeltu alue, lähialue on täynnä metsänkäyttöilmoituksia. Toteutuessaan hakkuut pirstaloisivat alueen arvokasta luontoa ja irrottaisivat luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeät alueet toisistaan.
Aalistunturin alueella on jo aiempina vuosina tehty hakkuita. Jotta tärkeät kohteet säilyisivät ja alueen luonto saisi sille kuuluvan rauhan ja arvostuksen, se pitäisi rauhoittaa hakkuilta ja suojella laajana, yhtenäisenä alueena. Tämä mahdollistaisi luonnon tilan kohenemisen ja ekologisen palautumisen käynnistymisen. Valitettavasti nykytila on täysin päinvastainen. Kansallispuistoaloitteen jälkeen Metsähallitus on käynnistänyt alueella hakkuita ja metsän käsittelyä on lisätty.
Kun kuulin hakkuista ensimmäisen kerran vuonna 2021 kun kansallispuistoesitys oli tehty, olin suoraan sanottuna järkyttynyt. Kirjoitin asiasta Lapin kansaan (20.9.2021) ja sain siihen Metsähallituksen paikalliselta johtajalta vastauksen, jossa tuotiin esille, että hakkuut eivät koske suojeltuja alueita eikä pääosin vanhoja metsiä. Siinä, eikä myöhemminkään Metsähallituksen ulostuloissa ole voitu myöntää sitä tosiasiasaa, että nyt tehtävät hakkuut tulevat heikentämään alueen myöhempää suojelua ja vähentävät mahdollisuutta perustaa alueelle kansallispuisto. Ei ihme, että soppa on syntynyt kun Metsäjallitus ei suostu keskustelemaan itse asiasta.
Tällainen toiminta aiheuttaa ymmärrettävästi epäoikeudenmukaisuuden kokemuksen. Aalistunturin luontoa puolustamaan on noussutkin aktivistien joukko, joka on pyrkinyt rauhanomaisin keinoin estämään hakkuiden suorittamista. Aalistunturilla asialla on paljon nuoria, kuten usein muulloinkin liikkeissä, jotka pyrkivät estämään luonnon tuhoa ja herättämään yhteiskuntaa käynnissä oleviin ekokatastrofeihin.
Sekä kansainvälisesti että Suomessa lukuisat rohkeat nuoret laittavat itsensä likoon, koska ovat syvästi huolissaan maailman ja sen luonnon tilasta. Aalistunturin suojeluun pyrkivällä aktivismilla on myös laajempi yhteiskunnallinen viesti: luontokato on tosiasia ja sen pysäyttäminen on viimein aika ottaa tosissaan. Tämä viesti on totta ja se meidän kaikkien suomalaisten täytyy omaksua.
Aalistunturin puolustajat muistuttavat, että luontokadon torjunta täytyy aloittaa valtion metsistä. En voisi olla enempää samaa mieltä. On täysin kestämätöntä, että valtion omistama yritys tekee edelleen hakkuita arvokkailla kohteilla ja aivan liian usein metsäkoneen alle jää suojelun arvoisia kohteita, joiden arvoa ei ole edes tutkittu, saati tunnustettu. On erittäin nurinkurista, että valtio käyttää rahaa suojellakseen Etelä-Suomessa luontoa ja hakkaa vähin äänin samanarvoisia tai jopa arvokkaampia metsiä pohjoisessa Suomessa. Suomi on ennen joulua sitoutunut Montrealin luontokokouksen tavoitteisiin, joiden mukaan luontoa tulee suojella ja ennallistaa merkittävästi nykyistä enemmän.
Nuorten harjoittama luontoaktivismi herättää paljon tunteita, mikä on sinänsä ymmärrettävää, sillä asia on vakava. Välittömien reaktioiden läpi tulee pystyä kuitenkin näkemään ja viesti maapallon hädästä tulee ottaa vakavasti. Se on tulevaisuudesta huolissaan olevan nuoren sukupolven viesti. Se viesti on myös puolueettomien tutkijoiden kirkkaasti todistama. Maapallon luonnon tila on hälyttävä ja tarvitaan määrätietoisia toimia, jotta vakavammat kriisit estetään.